Jos olet lukenut kaksi ensimmäistä blogitekstiämme, tiedät, että lauluharrastuksella on monia kiistattomia hyötyjä. Kolikon kääntöpuoli on se, jonka kaikki tavoitteellisesti harrastavat tunnistavat: harrastuksella on hintansa ja se maksetaan käyttäen ajan mittayksiköitä.
Me kuorolaiset olemme iältämme noin 25–60-vuotiaita. Reilusti suurin osa meistä elää elämän ruuhkaisimpia vuosia, kun hoidettavana voi olla esimerkiksi työt, opiskelut, lapset, lapsenlapset, ikääntyvät vanhemmat, omat harrastukset, lasten harrastukset sekä kaikenlaiset muut vastuutehtävät ja luottamustoimet. On vähän kaikkea. Ja aika vähän sitä, kun ei ole mitään.
Kuoroharrastus tarkoittaa minimissään yhden kokonaisen arki-illan uhraamista viikossa pelkästään kuorolle. Minimisuoritus riittää välillä, mutta aika usein ei, vaan treenaamista tehdään myös kotona stemmaäänitteitä kuunnellen ja vaikeita kohtia hioen. Välillä kappaleita ja yhteistä soundia treenataan myös kuoroleirillä, jolloin harjoituksiin menee kokonainen viikonloppu. Oma hommansa on kappaleiden ulkoa opettelussa, joka vaatii toistoa, toistoa ja vielä kerran toistoa. Kun tämä vaihe on kiihkeimmillään, huomaan omien lasten sekä laulavan jankkaamiani stemmoja mukana että anelevan, etten taas aloittaisi.
Kuoro on sen verran sitova ja vaativa harrastus, että voin paljastaa olleeni kuorourani aikana lopettamassa harrastuksen useampaan kertaan. Oli lähellä, ettei homma päättynyt jo alkumetreillä. Lähdin innolla mukaan ensimmäistä kertaa rakentuvaan poprock-produktioon vuonna 2018. Vajavainen musiikin teorian hallintani, vaativa ohjelmisto, pikkulapsiarki ja työelämä alkoivat kuitenkin nopeasti tuntua yhdistelmältä, johon en kuvitelmistani ja toiveistani huolimatta kykene.
Kerroin tämän viestillä silloiselle kuoronjohtajalle Jyrkille, joka ei kuitenkaan hyväksynyt lopettamisilmoitustani, vaan kehotti ottamaan iisimmin ja sinnittelemään mukana. Tapanani ei ole vastustaa auktoriteetteja, ja toisaalta se, että kuoronjohtaja uskoi minun pärjäävän, loi itsellenikin uskoa, että pärjään. Ja niinpä sinnittelin ja pärjäsin. Sen jälkeen en ole harkinnut lopettamista kesken produktion, mutta tulin kyllä luvanneeksi iltamenoihini kyllästyneille lapsilleni ja poissaoloista huonoa omatuntoa potevalle itselleni sekä ensimmäisen että toisen produktion loppupuolella, että tämä on viimeinen kerta, kun olen mukana.
Nämä lupaukset olen tietenkin pyörtänyt. Olen joutunut syömään sanani viimeistään siinä vaiheessa, kun on alkanut paljastua, mistä seuraavassa produktiossa on kyse. Innostus uusista kappaleista ja kutkutus uuden projektin rakentumisesta ovat saaneet kaiken uhrialttarille päätyvän ajan tuntumaan hinnalta, jonka olen kaikesta huolimatta valmis maksamaan.
Sillä niin paljon kuin tämä harrastus aikaa viekin, olen kuitenkin reilusti plussan puolella sen suhteen, mitä tästä kaikesta saa. Perheelle hyötysuhde ei ole sama, ja kuorosta johtuvat poissaolot ja poissaolevuudet aiheuttavatkin edelleen huonoa omatuntoa. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että tämän harrastuksen myötä lapset saavat mallin musiikin harrastamisesta ja näkevät läheltä, miten sitoutumalla ja töitä tekemällä pääsee elämässä kokemaan upeita juttuja. Kysyin myös puolisolta, saako hän harrastuksestani jotain. Vastaus oli: ”Kyllä. Hyväntuulisemman vaimon.” Plussan puolella siis mieskin.
Maria Kolehmainen
Varkauden Laulun altto, joka haaveilee joutilaisuudesta, mutta on sellaisina hetkinä omasta tahdostaan useimmiten kaikkea muuta kuin jouten
Artikkelikuva: Teea Siippainen