Kuva: Teea Siippainen
Usein männävuosina olin ajatellut, että ”olisi kiva vähän laulaa jossain kuorossa”. Peruskoulukkaana ollessa ei meillä päin ollut musiikkiluokka mahdollinen, mutta kaikki opettajat alakouluajoilta olivat hyvin musikaalisia ja kuin huomaamatta minäkin olin usein päätynyt laulamaan kakkosääntä joulujuhlassa tai musan tunnilla ylipäätään. Lisäksi pienimuotoisia kuorolaulantoja oli kylän kanttorin vetämänä ja parhaan ystäväni kanssa olimme hang-around-jäseninä kylän kamarikuorossa, koska ystäväni äiti lauloi siinä.
Kuorolauluhaaveisiini vastattiin, kun silmiini osui Immosen Jyrkin ilmoitus mahdollisesta pop-rock-kuoroproduktiosta. Koelauluihin päädyin ajatuksella ”mun sieluni sä liitä, myös äänes kuorohon”, koska koulupolkunsa aloittavan kuopuksen koulutielle siunaus oli juuri ennen koelauluhetkeä. Koelaulussa sitten tuuppasin niin korkealta ja kovaa, että hetkeksi päädyin sopraanoihin. Sisäinen stemmakorvani kuitenkin vakuutteli minulle, että olen altto.
Siitähän se sitten lähti. Huomasin, että en osaa klassikkobiisien sanoja kovinkaan hyvin ulkoa. Altolle se onkin etu, koska harvoin alton stemma menee virallisten sanojen tai sävelkulkujen mukaan eikä poisoppimista tarvita. Sanojen oppimisessa ulkoa hankaluutta aiheuttaa vilkas mielikuvitus: jos laulussa lauletaan ”kun aurinko nousee”, niin tokihan minun aurinko laskee, paistaa, hohtaa tai polttaa. Tai jos olutta juodaan puolen litran pitkäkaulaisista pulloista, niin minulla annoskoko pompsahti kerran kolmeen litraan. Terhakka artikulaatio vissiin kuivi suuta jo niin pahasti.
Harrastuksen alkumetreillä mietin, että kuinkahan ääni kestää. Ääni kyllä tuntuu kestävän, mutta polvet joutuvat melko tiukille. Huomasin nääs louskuttavani polvilla tahtia intopinkeänä ja hieman yliliikkuvana moinen ketkutus alkoi tuottaa tulosta. Nykyään osaan hillitä liikeratoja sen verran, että ongelmia ei ainakaan polviin ole päässyt muodostumaan. Liikerataongelma esiintyy lähinnä silloin, kun treenataan koreografioita. Viikonlopun kuoroleirillä tuntuikin, että tällaisen putkiaivon (sitä löytyy myös naisista) putki oli melko ruuhkainen koreografioiden ja sanojen sekamelskasta.
Joskus laulaminen on vaikeaa, kun käsillä oleva äänimaisema herkistää niin voimakkaasti. Saatan alkaa itkeä tai mennä kananlihalle, kun kokonaisuus kuulostaa niin hyvältä. Soinnun vaihtuminen toiseksi tietyllä tavalla tai se, kun kaikki äänet soivat yhtä aikaa ja olet siellä keskellä umpisukelluksissa, voi aiheuttaa sen, että en pysty laulamaan, koska ääni vippaa liikutuksesta niin pahasti.
Umpisukelluksesta tuli mieleen aiempi harrastukseni, laitesukellus, jota en tällä hetkellä enää aktiivisesti harrasta. Joskus uimahallitreeneissä kuitenkin testailen, että riittääkö ilma hengenpidätyksessä altaan päästä päähän. Laulamisessa on vähän sama juttu; riittääkö ilma nuotin tai fraasin loppuun?
On onneni, kun ”saan vähän laulaa jossain kuorossa”.
Heli Haimila
Varkauden Laulun altto ja iloinen rallattelija, jonka asioilla on taipumus järjestyä