Kuva: Timo Heinonen
Minulla on huono nimimuisti. Tai ehkä se ei ole sen huonompi kuin muillakaan, mutta huomaan kuitenkin, että nimiin liittyvät tallennuspaikat päässäni alkavat olemaan täynnä. Tämä näkyy käytännössä niin, että nimien muistaminen hankaloituu. Muistan silti hyvin ihmisten kasvot ja heidän tarinansa, mikä ehkä usein onkin nimiä tärkeämpää. Mutta nimien osalta täytyy ainakin deletoida menneiden vuosien opiskelu- ja harrastusryhmäläisten nimiä, jotta uusia mahtuu mukaan. Kuorossa tämä ei onneksi kovasti haittaa. Kuorossa täytyy muistaa kuka on Marketta (arvoisa kuoronjohtajamme) ja sen jälkeen ihmiset ovatkin sopraanoja, alttoja, tenoreita ja bassoja. Tässäkin jaossa on vielä ykkösiä ja kakkosia, viitaten siis korkeampaan ja matalampaan osuuteen äänialojen sisällä, mutta tämänkin jaon kanssa homma kestää vielä hallittavana. Kuorossa keskiössä eivät ole yksilöt vaan kokonaisuus, eri äänet ja niiden välinen tasapaino. Oma ääneni on altto ja tämä teksti onkin omistettu pohdinnalle alttona olemisesta.
Aloitetaan siitä, miten altoksi päädyin. Olen laulanut kuorossa aiemmin teini-ikäisenä, mutta aikuisiän kuoroharrastukseni alkoi v. 2018 Rock with you -kuoroproduktiossa. Oli jännittävää mennä laulamaan koelauluihin, mutta hyvän ystäväni kanssa olimme tehneet kuoroon pyrkimisestä yhteispäätöksen, jonka voimalla koelauluun suuntasin. Mietin kelpaanko ja riittääkö ääneni mukaan pääsemiseksi. Jyrki (arvoisa aiempi kuoronjohtajamme) totesi koelaulun päätteeksi minun olevan selvästi altto. Kommentti on jäänyt mieleeni, koska se tuntui mukavalle ja arvostavalle. Jotakin laulustani oli siis tunnistettu, tunnustettu ja sille oli annettu nimi. Siitä lähtien olen tätä nimeä – ja roolia – kantanut.
On minulla muitakin rooleja. Olen esimerkiksi tytär, äiti, sisko, täti, puoliso ja aika monessa ihmissuhteessa kuljen etunimelläni. Ja siihen päälle vielä työelämän roolit ja nimikkeet. Kuorossa kuitenkin hienoa on se, että kukaan ei välitä muista rooleistani. Keskeistä on se mitä ääntä laulan ja se pysynkö suurimman osan ajasta äänessäni. Yhteisten kuoroharkkojen lisäksi altot treenaavat ajoittain myös erikseen omana ryhmänä, mikä osaltaan vahvistaa ryhmää ja äänessä kestämistä. Alttona oleminen on sillä tavalla erityisen mukavaa, että kuulun ryhmään, joka koostuu ihanista ja toisiaan kannustavista ihmisistä. Vaikka harjoituksissa laulaisin jonkin kohdan väärin, ei alttotoveri tuomitse, vaan ystävällisesti ohjaa oikeaan suuntaan tai kertaa kaverina, miten se menikään. Voin myös sanoa ääneen, kun joku kohta on minulle vaikea ja sitä kohtaa treenatessa mennä laulamaan kiinni sen kaverin kylkeen, jonka tiedän sen varmasti osaavan. Tämä on tosi tärkeää, sillä kuoroharrastus ja laulaminen on myös aikaa vievä harrastus. Koska vapaa-aikaa on rajallisesti, sitä mielellään viettää nolousvapaasti, turvallisessa ilmapiirissä ja toisiaan kannustavien ihmisten kanssa.
Parasta kuorossa ryhmään kuulumisen lisäksi tosiaan on se, että jokaisella on oma roolinsa. Vaikka yksilönä en ole konserttisaleja täyttävä laulaja, alton roolissa pääsen osaksi kokonaisuutta, joka tuottaa kylmiä väreitä, innostusta ja ylpeyttä. Alttona oleminen merkitsee siis itselleni jotakin ihan muuta kuin äänenkorkeutta tai tiettyä osuutta laulusta. Se tarkoittaa uusia kokemuksia, tähtihetkiä, musiikin riemua ja johonkin kuulumista. Ja tässä kokonaisuudessa voin luottaa niin alttotovereihin, kuin siihen, että kuoron kaikki roolit sovitetaan yhteen kuoronjohtajamme toimesta.
Satu Luostarinen
Varkauden laulun altto ja pohdiskelija, jolla on onneksi monta muutakin roolia