Kuva: Timo Heinonen
Kukaan muu, kuin toinen kuorolaulaja ei voi tietää paremmin, miltä lavalle nouseminen loppua kohti alati kiihtyvän harjoitusputken päätteeksi tuntuu. Kun kuukausien työ on saamassa vihdoinkin täyttymyksensä yleisön edessä, kun enimmäkseen suljettujen ovien takana lauletut, mutta myös kassajonossa huulilta huomaamatta purkautuvat nuotit saa vihdoin päästää yhdessä ilmoille ja laulut tulevat lihaksi – kovin moni asia tässä maallisessa maailmassa ei Tunne-otsikon alla samalle tasolle yllä. Ja kuten jokainen esiintyjä tietää – vasta yleisön edessä kaikesta tulee totta.
Kun Rock with you -produktio aikanaan otti ensiaskeleensa Jyrkin luotsaamana, olin kateudesta vihreä. Kyllä, vihreämpää sai hakea. Olin typeryyksissäni mennyt kaksi vuosikymmentä aikaisemmin muuttamaan Varkaudesta Helsinkiin ja vaikka asiaa miten päin kääntelin, ei ollut mitään mahdollisuutta hakea mukaan, koska välimatka oli yksinkertaisesti säännöllisiä treenejä ajatellen liian pitkä. Nieleskelin sitä vihreää orasta ja seurasin tiiviisti kuoron matkaa kohti ensi-iltaa. Keikkaliput varasin myös hyvissä ajoin – kuuntelemaan oli tultava hinnalla millä hyvänsä, olihan sekä ohjaksissa että lauteilla paljon entisiä kuoro- ja muita kavereita vanhasta kotikaupungista.
Konsertti-iltana olin varautunut kaikkeen. Taskussa nenäliina mahdollisia liikuttumisen hetkiä varten, pastilli varmuuden vuoksi, jos saisin yllättävän yskänpuuskaan, ja kynä ja paperia mahdollisia sovituksellisia muistiinpanoja varten. Kun intohimoinen kuorolaulaja lähtee kuuntelemaan huippukuoroa, kyseessä ei nimittäin ole pelkkä konsertti – se on myös opintomatka. Tästä on toki jo vähän aikaa, mutta nautin esityksestä suunnattomasti, enkä vähiten sen vuoksi, että pystyin todellakin hvyin ymmärtämään, millainen määrä työtä lopputuloksen eteen oli tehty. Pelkkä upea visio ei riitä, vaan sen eteen on jokaisen ponnisteltava ihan tolkuttomasti. Muistan myös kuorolaulajan ammattitaudin iskeneen muutaman kerran ja omaa elämäänsä elävän, hallitsemattoman mukana laulamisen purkautuneen ilmoille. Huulien liike lähes huomaamaton, mutta ajatukset sinkoilivat kuin sävelaskelmat. Kehoni kuvitteli tietävänsä, miten tämä fraasi jatkuu, ja aivot halusivat epätoivoisesti osallistua. Parasta oli siis istua kädet suun edessä, varmuuden vuoksi.
Pian konsertin jälkeen muutin perheineni ulkomaille ja siinä karisi viimeinkin toivo, että olisin seuraavalla kierroksella mukana. Pandemia viivästytti uutta ensi-iltaa, mutta jatkoin etänä mukana elämistä ja varasin lennot ja keikkaliput heti kun jatko-osan päivät olivat tiedossa. Tämä nyt tekeillä oleva konserttisarja ei tee tähän poikkeusta – yleisössä tulee istumaan ainakin yksi, joka on lentänyt tätä elämystä varten Keski-Euroopasta saakka.
Sittemmin olen itsekin onnistunut lämmittämään vanhan kuoroharrastuksen uudelleen täällä nykyisessä kotimaassa, päässyt harjoittelemaan, valmistelemaan ja yleisölle esittämään monta konserttia ja kokemaan sitä kaikkea, mitä tähän harrastukseen kuuluu, mutta ilman RWY-keikkojen henkiin herättämiä muistoja näin tuskin olisi käynyt. Marraskuussa allekirjoittanutta odottaa Warkaus-Salissa siis jälleen kokovartaloelämys, kun yleisöstä käsin saan käydä läpi koko tunteiden kirjon. Inspiraatio, ihailu, lievä kateus ja lopulta puhdas riemu – ne tekivät sen taas.
Kuva: Marjo Järvikylä
Sanni Syyrakki
Kirjoittaja on Saksassa asuva entinen musiikkiluokkalainen ja tomera altto, jonka saa väliaikaisesti pois kuorosta, mutta josta kuoro ei lähde kulumallakaan.