Solistin silmin

On minun vuoroni. Lähden kävelemään paikaltani eturivissä kohti solistimikrofonia, jonne aina tuntuu olevan valtavan pitkä, kompastumisuhkia kuhiseva matka. Kun pääsen mikrofonin luo, otan sen käteeni toivottavasti itsevarman näköisesti ja yritän vielä vähän selvitellä kurkkua. ”Mikä se ensimmäinen sana oli? Mikähän sävelkorkeus? Kuulenko sen kaverien laulusta, bändiltä?” Kun pääsen ääneen, oikea sana ja korkeus (yleensä) löytyvät jostain, ja jännityksen sekaan tulvii riemua ja halua tehdä vaikutus yleisöön, tehdä parhaani. Lopettaisipa vaan tuo polvi vispaamisen… Sooloni jälkeen kävelen helpottuneena takaisin turvalliselle paikalleni kuorokaverien keskelle, ja vaikka yleensä olen melko tyytyväinen suoritukseeni, aina sieltä jotain jää kaivelemaan. ”Taisi se yksi kohta jäädä alavireiseksi. Ensi kerralla teen paremmin.”

Soolojen esittäminen kuorossa on kaksipiippuinen juttu. Turvallisesti kavereiden keskellä laulaminen on eittämättä hauskempaa ja vähemmän stressaavaa, mutta pienemmät riskit tarkoittavat myös sitä, että onnistumisen elämyskään ei ole samalla tavalla huumaava. Yksin laulaessa olet yksin vastuussa, niin hyvässä kuin pahassa.

Olen harrastanut aiemmin yksinlaulua, ja olen huomannut, että ainakin minulle oikeastaan lyhyet soolomme kuorossa ovat jännittävämpiä kuin olla ihan yksin lavalla. Vaikka tiedän, että kuorokaverit takanani tukevat minua ja toivovat minulle pelkkää hyvää, tiedän myös, että epäonnistuminen vaikuttaisi koko kuoron esitykseen, ei vain minun. Kuorossa myös solisti on osa tiimiä, vieläpä hyvin näkyvä (ja kuuluva) osa. Aina ennen omaa solistivuoroa hermoillessani mieleen hiipii kysymys: ”Miksi ihmeessä teit taas tämän itsellesi?”

Miksi sitten aina vain hakeudun sinne solistikoelauluihin? Rock with you -projekteissa olen saanut kokea kuorolaulun osalta ehdottomasti suurimpia elämyksiä ja harmonian riemua, ja solistina stressaavimpia, mutta samalla upeimpia hetkiä, jotka muistan loppuelämäni. On vaikea kuvitella, että vaatimattomalla laulu-urallani yltäisin enää siihen hurmioon, miltä tuntui vetää täydelle salille sooloa Show must go onissa, kun muu kuoro lauloi dramaattisesti takanani värivalojen loisteessa. Omalta mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää ja saa aikaan huikeita muistoja. Harmaimpaankin arkipäivään saa sirotettua vähän tähtipölyä, kun palauttelee mieleen omia starailuhetkiään:)

Myös tulevassa Rock with you Suomi -konserttisarjassa sain napattua itselleni yhden soolon, ja tietenkin meitä itsemme ylittäjiä on monta muutakin. Tuskin maltamme odottaa sitä ihanan kamalaa jännitystä ja kamalan ihanaa onnistumisen tunnetta, mitä sooloilu antaa. Kuka ties aikaisemmat huippuhetket vielä ylitetään tai ainakin niitä tulee lisää. Marraskuussa se nähdään (ja kuullaan)!